Takatalvi kurottelee sormenpäitään kevään tielle, mittari näyttää -7.8 astetta pakkasta. Vuorokausi sitten maahan satanut lumi alkaa kuitenkin olla jo sulanut. Talojen savupiipuista nouseva savu kulkee vaakasuoraan ja jää leijumaan kattojen ylle. Aurinko on nousemassa, loistaen oranssinpunaisena, hiukan kasaan painuneena pallona taivaanrannassa. Maisema on saanut auringolta vaaleanpunertavan sävyn kaiken sen valkoisen täplittämän harmaanruskeansa ylle.
Puitten takana taivaanrannassa vaeltavat suuret ja korkeat pilvimassat, vaaleanpunertavat nekin. Muistuttavat kesäisistä ukkospilvistä. Ollapa nyt meren rannalla kameran kanssa eikä autossa kiitämässä työpäivää aloittamaan!
Ajaessani yritän tähyillä tienvarsipelloille, josko niiden asukit olisivat heränneet, mutta mitään elämää ei vielä sarastuksen aikaan näy. Ei ole herännyt töyhtöhyyppäkään, jonka eilen tälle keväälle ensimmäistä kertaa näin. Ei näy myöskään joutsenia, joita on siellä täällä näkynyt joka päivä matkan varrella. Meriharakat, nuo kevään lempilintuni, eivät vielä ole saapuneet, eikä kuovejakaan ole näkynyt. Niitä molempia odotan kovasti!
Kaupunki on lähes autio, ja huomaan kuinka pitkälle siellä näkee kun se ei ole täynnä autoja ja elämää. Huomaan kivoja kuvakulmia ja mietin, että olisipa joskus aikaa ja energiaa tulla heti aamusta jonain viikonlopun vapaapäivänä tänne kameran kanssa paikkoja tutkimaan! Joskaan nuo hylätyt mäyräkoirannahat katujen varsilla eivät ole kovinkaan kuvauksellisia.
Mutta niistä ja edessä olevasta työpäivästä huolimatta mieli on ihmeen pirteä ja keveä.
Kevät, lempivuodenaikani!
